Loppujen lopuksi ei omassa elämässänikään suuria valittamisen aiheita ole. On perussairauksia, kuten uniapnea, flimmeri ja allerginen ympärivuotinen nuha, mutta niiden kanssa pärjää. Palkka riittää normaaliin elämiseen ja pieniin reissuihin, jos ei nyt ylettömästi ala tuhlailemaan. On kohtuuhintainen vuokra-asunto, auto ja lyhyt työmatka. On tasapainoinen parisuhde ja avioliitto hyvän miehen kanssa, ilman mitään draamaa. 

Suhtautuminen siihen, mihin asioihin voi oikeasti vaikuttaa ja mihin ei, on tasapainottunut. Enää ei ole suurta tarvetta vaikuttaa maailman ja yhteiskunnan muuttamiseen, koska olen ymmärtänyt oman rajallisuuteni näiden asioiden suhteen. Jokaisella ihmisellä on omat mielipiteensä ja maailmankatsomuksensa - vaikka ne omasta mielestäni olisivatkin idioottimaisia. Olen oppinut jättämään ne omaan arvoonsa, koska mikään ei takaa sitä, että omani olisivat sen parempia. Olen myös hyväksynyt sen, että on ihmisiä, jotka eivät pidä minusta, Minun tehtäväni ei ole miellyttää kaikkia. Jos joku vihaa tai inhoaa minua, se on hänen ongelmansa, ei minun. Itse haluan pitää etäisyyttä ihmisiin, joista huokuu negatiivista energiaa. Väistäminen on joskus viisaampaa kuin loputon väittely.

Suurin ongelmani itselläni on itseni kanssa toimeen tuleminen. Miten kestän omia mielialan vaihteluita, masennusta, ahdistusta ja pelkotiloja, jotka voivat joskus aktivoitua ilman mitään konkreettista syytä. En tiedä, liittyykö tämä ikään, mutta pelkotilat ovat lisääntyneet. Kuolemaa en sinänsä pelkää. Sen jälkeen on joko ei mitään tai tuntematon ulottuvuus. Pelkään enemmän sitä, että elän vanhaksi ja koen yksinäisen vanhuuden. Että kuolen dementoituneena jossain kerrostaloyksiössä ja ruumiini löydetään rappukäytävään leijuvan hajun perusteella. Että hautajaisissani ei olisi ketään muuta kuin pappi. 

Omia valintoja, sanoisi joku. Ok, olen valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden. Mutta ei lapsien saaminenkaan takaa sitä, että he olisivat rinnalla vanhuuden päivinä. On paljon tulehtuneitä välejä ja välirikkoja sukupolvien välillä. Joskus suren sitä, että minulla on hyvin pieni lähisuku. Ei muita kuin veli ja hänen vaimonsa. Heidän lapsiinsa minulla ei ole enää yhteyttä. Seuraavat sukulaiset ovat kaksi serkkua, joista toinen asuu pääkaupunkiseudulla ja toinen USA;ssa. Heihin ei ole ollut yhteyttä vuosikymmeniin, viimeksi nähty heidän isänsä eli setäni hautajaisissa joskus 2000-luvun alussa. Tunnustan, että karehdin joskus heitä, joilla on iso lähisuku ja tiivis yhteys heihin.

Yleinen kompastuskohta on myös omistusliitteen käyttö. Pitääkö kirjoittaa hänen auto vai hänen autonsa; hänen omistama autonsa vai hänen omistamansa auto. Hänen joukkueen saavuttamat tuloksensa vai hänen joukkueensa saavuttamansa tulokset vai hänen joukkueensa saavuttamat tuloksensa vai hänen joukkueensa saavuttamansa tuloksensa vai hänen joukkueensa saavuttamat tulokset?

Omistusliitteen käytön horjuvuuteen vaikuttaa todennäköisesti se, että käyttö on muuttumassa. Kielihän muuttuu koko ajan, ja jossain vaiheessa myös normi muuttuu. Tunnettu viime aikojen muutos on alkaa tehdä/tekemään, joista jälkimmäinen oli pitkään pannassa, siis kirjakielessä. Muihin rektiovirheisiin törmää kyllä tämän tästä: hän ei suostu repiä auki haavoja (keksitty mutta mahdollinen esimerkki). Yleistyvätkö ne syystä,  ettei suomi ole kirjoittajan äidinkieli?

Mutta takkuilua on vaikka missä. Muuan urheilutoimittaja kirjoitti, että joukkueen olisi aika avata Pandoran lipas. Ihanko totta? Tekstistä kävikin ilmi, ettei hän tarkoittanut vitsauksien esille päästämistä eikä edes kissan nostamista pöydälle  vaan jotain positiivista muutosta Pandoran lipas avaamalla. Usein ongelmallisiksi osoittautuvat vanhat agraariyhteiskunnasta peräisin olevat sanonnat. Nuoret eivät tiedä, mikä se konkreettinen toiminto sanonnan takana on ollut, jolloin sanonnan merkitys jää hämäräksi.

Ranska ajamassa seinään – Suomalaisilta synkkä varoitus: ”Euron loppu”