Kevät 2005 minä sain opinnäytetyöni valmiiksi ja valmistuin vihdoin. Tuntui, että tästä alkaa uusi ihana vaihe elämässäni. Tämä ihana elämäni vaihe kesti kaksi viikkoa. Toukokuun alussa jouduin Naistenklinikalle osastolle antibioottitiputukseen viikonlopuksi. Tulehdus arvoni oli 144. Minulla todettiin endometrioosi. Nyt kun ajattelen sitä aikaa, tuntuu kuin sinä hetkenä matto olisi vedetty jalkojeni alta. Siltikään en osannut kuvitellakaan mitä kaikkea tämä diagnoosi toisi tullessaan. Oli helpotus saada syy kivuilleni, mutta helpotus oli vain hetkellistä. Tiedon lisääntyessä on tuskakin lisääntynyt. On vaikeaa hyväksyä, että minulla on krooninen sairaus. Tunsin epäonnistuneen, olin huono ihminen. Kivut eivät todellakaan kohottaneet mieltä. Joka aamu kun avaan silmäni, ensimmäisenä kuulostelen  kroppaani. Sattuuko johonkin? Pystynkö tänään menemään töihin? <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Maaliskuussa loppu puolella 2006 pääsin vihdoinkin Naistenklinikalle laparoskopiaan. Leikkauksen jälkeen lääkäri kertoi, että leikkaus oli ollut vaativa. Minun kohtu, munasarjat ja suoli olivat olleet kiinni toisissaan ja kiinnikkeiden peitossa. Ajattelin, että nyt on pahin (eli leikkaus) takana ja nyt alkaa toipuminen. Toipuminen etenikin ensin hyvin, kunnes sain jonkin tulehduksen ja vaginahaavani ompeleet antoivat periksi. Leikkauksesta oli melkein kaksi viikko ja herään aamulla siihen, että vuodan verta ja paljon. Pelkäsin pyörtyväni yksin kotiin, eikä kukaan osaisi tulla auttamaan minua. Taksilla pääsin Naistenklinikalle. Siellä kävelin lähimpään sänkyyn kelakortti kädessäni siltä varalta, että pyörtyisin ennen kuin olen kertonut kuka olen. Hoitaja saapui paikalle ja sen jälkeen alkoikin tapahtua. Kolme hoitajaa ja kaksi lääkäri hyörivät ympärilläni. Hyvin pian olin matkalla leikkaussaliin. Heräämössä sain kuulla, että vaginahaava oli ommeltu uudestaan. Hemoglobiinini oli tippunut 76. Ajattelin, että nyt kaikki menee hyvin ja toivun nopeasti. Pääsiäisenä aloin taas vuotamaan. Taas mentiin Naistenklinikalle. Olin siellä tarkkailtavan yön yli ja vuodon loputtua pääsin kotiin. Enää en uskaltanut ajatella, että nyt kaikki menee hyvin. No, toipuminen on mennyt pääsiäisen jälkeen hyvin. Väsynyt olen edelleenkin. Se johtuu varmasti ainakin osaksi anemiasta. Jostain syystä hemoglobiini ei ole lähtenyt nousemaan odotetulla tavalla.

Huomenna (24.5) on jälkitarkastus.