En olisi voinut kuvitellakaan keväällä 2005 saadessani endodiagnoosin, mitä kaikkea se toisikaan elämääni. Vuosi on mennyt ja takana on kipuja, laparoskopia, ongelmia toipumisessa, anemiaa, lapsettomuuden pelkoa ym. Tuntuu, että olen joutunut venymään jaksamiseni äärirajoille. Tällä hetkellä olen todella uupunut. Mielialat heittelehtii. Itkettää. Yritän näyttää reippaalta ja iloiselta, mutta se käy koko ajan vain vaikeammaksi. Olen alkanut välttelemään jopa ystävieni tapaamisia. Tuntuu, että elämä ympärilläni elää ihan omaa elämää ja endo ei kuulu siihen. Avomiehen kanssa suunnittelemme tulevaisuutta ja toivomme lasta. Meillä molemmilla on vakituinen työ. Mietimme omakotitalon rakentamista. Kaikki pitäisi olla kunnossa, mutta...

Kasvoillani on vain väkinäinen hymy ja kyyneleet tulevat hetkenä minä hyvänsä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />