Olen pohtinut tässä paljon, mistä syömishäiriöni on saanut alkunsa. Nuoruudessa minulla on ollut lievää syömishäiriöistä käyttäytymistä. Olin koulukiusattu niin opettajan kuin oppilaidenkin toimesta. Silloin ruuasta tuli paras ystäväni , joka lohdutti vaikeina hetkinä. Ehkä koulukiusaaminen on jättänyt jälkeensä haavan, joka kipuilee vieläkin. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Viime keväänä elämäni tuntui olevan mallillaan. Olin valmistunut ja etsiskelin töitä. Rakkaani kanssa suunnittelimme perheen perustamista. Tutkailin netistä ovulaatiolaskureita ja surffailin vauva-sivustoilla. Seuraavassa hetkessä olinkin tiputuksessa Naistenklinikalla. Sain kuulla sairastavani endometrioosia. Vauva-palstat vaihtuivat endometrioosi yhdistyksen sivuiksi. Tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Miksi juuri minulla on endometrioosi? Tunsin itseni niin huonoksi ihmiseksi. En voinut ymmärtää, että minulla on krooninen sairaus nimeltä endometrioosi. Viime keväästä ei muistikuvia kovin paljoa ole, koska mieli oli niin maassa. Itkeskelin päivittäin. Etenkin mahdollinen lapsettomuus tuntui musertavalta. Elämän oli jatkuttava ja minä esitin urheaa. Sain töitä loppukesästä. Ulospäin näyttelin iloista, mutta todellisuudessa olin kaikkea muuta. Pelotti, miten selviäisin töistä. Pikku hiljaa kivut olivat muuttuneet päivittäiseksi riesaksi. Hoin itselleni, että kyllä minä jaksan. Ja niinhän minä näytinkin jaksavan.
Nyt olen käynyt laparoskopiassa ja kivut ovat hellittäneet, mutta tunnepuoli on vieläkin sekaisin. Pelkään lapsettomuutta, pelkään endometrioosin uusiutuvan, pelkään uutta laparoskopiaa, pelkään kipujen palaavan, pelkään etten jaksa. Enkä enää jaksakaan. Tiedostan itse, että olen masentunut ja sen lisäksi minulla on syömishäiriö. Ei hyvä yhdistelmä.
Saatuani endometrioosi diagnoosin, aloitin terveellisen elämän. Löysin kirjan, jossa kerrotiin kuinka ruokavaliolla endometrioosia hoidetaan. Siitä kaikki lähti. Noudatin orjallisesti ruokavalioa ja kuntoilin paljon. Paino tippui ja tippui. Halusin elämäni kuntoon. Puoli vuotta elin hyvin kurinalaisten ohjeiden mukaan. Välillä oli syömättömyys päiviäkin. Kaiken tein terveellisyyden nimissä. Sitten aloin ahmimaan. Ensin silloin tällöin, mutta pikku hiljaa huomasin ahmivani kerran tai kaksi viikossa. Paino nousi ja laski ja samaa vuoristorataa meni myös mieliala. Tilanne paheni vuoden alussa, kun kivut kasvoivat. En voinut enää suorittaa liikuntasuunnitelmaa ja ajauduin ahmimaan lievittääkseni ahdistusta. Yritin saada apua, mutta psykologi oli sitä mieltä, että leikkauksen jälkeen kaikki taas normalisoituu. Leikkaus on jo takana ja syömishäirö on ottanut vain tiukemman otteen minusta.
Erilaisten lääkäreiden juttusilla olen joutunut käymään todella usein, mutta kukaan ei ole tarttunut ahdistukseeni ja syömishäiriööni, vaikka niistä olen vihjannut. Minähän olen aikuinen ja minun tulee pärjätä
Kommentit