Hoitojen alkaminen pelottaa. Tunne on kokoajan läsnä. Pelko saa voimaa endometrioosin aiheuttamista kivuista joista olen tänäänkin joutunut kärsimään. Kivut eivät anna minun unohtaa, mitä lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Ne imevät toivon pilkahduksia ja muuttavat ne synkiksi varjoiksi lisäämään pelkoa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tämä tie on meidän kuljettava ja kohdatta kaikki se, mitä tuleman pitää. Joudumme ottamaan suuren askeleen kohti sitä tietoa onnistummeko vai koemmeko lopulta katkeran epäonnistumisen. Mitä kaikkea tämä tie tuokaan tullessaan? Entä jos se ei johda mihinkään? Kuinka pitkälle kuljemme? Entä jos kyseessä on umpikuja?

Löydämmekö uuden suunnan, uuden tien, toivon?