Minulla pitäisi elämässä kaikki olla hyvin. Minulla on ihana avomies. Minä olen vuosi sitten valmistunut ja sain heti töitä. Kesäkuun alusta minut vakinaistettiin. Työ on juuri sitä mitä haluan tehdä. Mutta mutta... <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tunnen itseni niin riittämättömäksi ja epäkelvoksi. Jopa vakinaistaminen ahdistaa. Ei minun olisi kuulunut saada vakituista työpaikkaa. Vuoden aikana on tapahtunut paljon niin hyvässä kuin pahassakin (valmistuin, sain töitä, sairaustuin endometrioosiin, kipuja, leikkaus, ym.). On tapahtunut liikaa ja ne ovat saaneet minut täysin pois raiteiltaan. Yritän niin paljon olla onnellinen kaikesta, mutta sisälläni huutaa ahdistus ja epätoivo.

Tänään työn tekemisestä ei tullut yhtään mitään. Epätoivoisena vain surffasin netissä etsien kiihkeästi jotain mikä parantaisi minut ja toisi hyvän olon ja hymyn silmiini. Torstaina menen lääkäriin. Tahdon kertoa kuinka hukassa ja häiriöinen olen. En halua enää kaunistella ja sievistellä. En halua enää esittää, että pärjään. Minä tarvitsen apua. Pelkään, että ahmin itseni lihavaksi ja samalla pelkään, että laihdutan itseni syömättämyydellä. Minun syömiset on tällä hetkellä on/off. Pelottavinta on se, että syömättömyys tuntuu aina vain paremmalta. Tuntuu kuin seisoisin juoksuhiekassa ja askel suuntain tai toiseen vie vain syvemmälle.

Odotan aina huomista jolloin kaikki on paremmin. Nyt en odota huomiseen vaan ojennan käden nyt. Toivon saavani otteen jostain joka kiskoo minut ylös juoksuhiekasta. Täsmäsyöminen alkaa nyt!