Menkat tekevät tuloaan. Alavatsa on kipeä. Istuminen sattuu. Masentaa taas niin suunnattomasti. J. kyseli viikonloppuna, onko minulla sellainen tunne, että voisin olla raskaana. Totesin, että ei ole tunnetta, ei. Minä kasvattelen vain kystiä, jotka tuhoavat munasarjojani. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tuntuu niin pahalta tuottaa rakkaalleen pettymys. Kun sain kuulla endometrioosin uusineen, en ajatellut itseäni, vaan ajattelin J:n tunteita. Miltä tämä kaikki hänestä tuntuu? Mitä hän ajattelee minusta, naisesta, joka ei pysty tulemaan raskaaksi? J. on pitänyt minusta kiinni, kun olen itkenyt, hän on kuiskinut korvaani rakastavia sanoja ja yrittänyt valaa minuun uskoa, että mekin saamme oman lapsen. Hän ehdotti adoptiota, koska tietää minun pelkäävän lääkäreitä ja kaikkea siihen liittyvää. Päätimme yrittää ensin hoitoja. Adoptiotakaan ei unohdettu kokonaan. Ehkä meille tuleekin kaksi lasta, toinen hoitojen ja toinen adoption kautta.

Minä yritän henkisesti valmistautua taas lääkärissä juoksemiseen. Huomenna 30.8. menen Naistenklinikalle tutkittavaksi. Siellä katsotaan, mitä tehdään ennen kuin lapsettomuushoidot alkavat. 16.10. meillä on aika hormonipoliklinikalle jatkojen suunnittelua varten. Mitähän toi "jatkojen suunnittelua varten" tarkoittaa? Niin lukee kirjeessä, jonka poliklinikalta sain. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mitä nyt tulee tapahtumaan. En tiedä, mitä odottaisin. J. vitsailee spermanäytteen antamisesta ja yrittää piristää minua.