Minä haluan lapsen. En halua sitä samalla tavalla kuin jotain tavaraa, en. Tämä tunne on jotain paljon vahvempaa. Se kumpuaa jostain todella syvältä. Tunne on koko ajan läsnä, kaikessa. Tietyllä tavalla tämä tunne ja halu on hyvin biologista laatua, mutta en koe haluavani jatkaa geenejäni. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on yhteys lapseen. En osaa pukea tätä kaikkea sanoiksi. Tunne on niin vahva. Haluan kävellä käsi kädessä lapseni kanssa ja näyttää hänelle miltä syksy näyttää, haluan kertoa hänelle satuja talvesta, haluan ihastella hänen kanssaan kevään ihmettä ja haluan vain nauttia yhdessä olosta kesäpäivänä. Tunne on kokonaisvaltainen ja suuri. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mitä olen valmis tekemään jotta toiveeni täyttyy ja saan luokseni lapsen? Olen valmis tekemään kaikkeni ja vielä enemmän. Olen valmis matkustamaan maailman ääriin, ihan kirjaimellisesti. Viime päivinä adoptio on taas pyörinyt paljon mielessäni. Se on tuonut hymyn kasvoilleni ja antanut uskoa. Ehkä minä jonain syksynä voin näyttää lapselleni, miltä syksy näyttää.